Luovuin toivosta jo aikoja sitten
Odotan edelleen
Pitelen käsissäni köynnöstä
punoin sen lapsena isäni rakkaudesta ja ylpeydestä
pienenä sillä oli merkitystä, ja on sillä edelleen.
Käteni puristavat kiihkeästi polttavaa ja viinankatkuista köynnöstä,
sitä samaa joka on jo vuosia polttanut niin helvetisti.
Minä niin toivon että puhelin soi ja kuulen tutun ja kaukaisen äänen
"miten menee?"
ja kun vastaan, vastaustani ei maalata peittoon kuvilla omista hienoista matkoista
tai lainalasten kyläilyistä ja veneilystä.
Me puhumme siitä, miten isä kaipaa ja tulee pian käymään
nauramme miten erilaista kulttuuri voi olla vaikka olen näin lähellä.
Ei ole vaivaannuttavaa hiljaisuutta, vain aitoa ja rakkaudenmakuista puhetta.
köynnös on nyt nirhautunut syvälle ihoni sisälle, vereslihaan
Joka hetki kiedon köynnöstä kipeämmin ja tiukemmalle käsieni ympärille
ja joka hetki se tuntuu yhä kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta haaveelta
käsiä on poltellut jo niin pitkään
ja nyt tuntuu etten kestä enää, jos nyt päästän menemään
mitä tapahtuu?
Putoanko korkealta ja kovaa, tyhjyyteen
vai tömähdänkö pehmeälle nurmikolle jossa jalkani kantavat?
nyt tai ei koskaan
En jaksa enää pidellä kiinni
vihdoin ja viimein se on ohi
hitaasti annan jäykkien sormieni livetä
ja päästää menemään puheluista ja haaveista, tunteideni punoksesta ja toiveikkuudesta.
Minä putoan tuntemattomaan
ilman isää ja se tuntuu katkeransuloiselta.
Minun jalkani osuvat maahan, pehmeään ja pitkään nurmikkoon
ja se pudotus sattuu.
Nousen jaloilleni, ja kipu hälvenee
oloni tuntuu hetki hetkeltä varmemmalta
ja on helpompi hengittää.
itsekkyyden hinta on maksettava
Minä toivuin pudotuksesta hyvin
minä opettelin elämään ilman puhelunodotusta
enää en kaipaa juttelua tai jutustelua kuulumisista.
Minä voitin tämän taistelun
mutta tästä elämänmittaisesta taistelustani minuun jäi arpi
ja se saatanan arpi sattuu ja polttaa
eikä hellitä
ja siitä ei voi päästää irti
ei ikinä.
No comments:
Post a Comment